Aa: Suurenna tekstikokoa Pienennä tekstikokoa

Saarnat

3. sunn. ennen paastonaikaa
27.1.2013 Suomussalmi

Matt. 20:1-16     1. vsk.

 

Voiko hyvyyteen ja hyvän tekemiseen loukkaantua? Ei kai, ajattelet. Ainahan me toivomme ja toivotamme toisillemme kaikkea hyvää ja siunausta kaupan päälle. Mutta voiko hyvyys olla joskus epäoikeudenmukaista? Jos joku sellainen saa osakseen hyvää, johon hän on täysin ansioton, eikö se silloin ole oikeudetonta? Näinhän meidän ajatuksemme helposti kulkee. Silloinkin kuitenkin hyvyys kulkee meidän ajatteluamme edellä. Hyväntekeminen edistää aina oikeudenmukaisuutta.

Jeesus opettaa hyvyyden uudenlaista ajattelua päivän evankeliumin vertauksessa. Oli siis isäntä, jolla oli viinitarha. Todennäköisesti kohtuullisen iso, sillä hän tarvitsi sinne runsaasti työmiehiä. Työn ja työttömyyden vaivaamat miehet kohtasivat tuon ajan työvoimatoimistossa, kaupungin torilla.

Työttömyys on aina suuri ongelma, koska on kyse toimeentulosta. Lisäksi moni voi kokea sen ihmisarvonmittana. Työ antaa omalta osaltaan sisältö ja merkitystä koko elämään. Työn kautta me myös laajasti palvelemme lähimmäisiämme. Mutta työn ja työttömyyden kautta emme voi punnita ihmistä. ”Luterilaisuudessa työlle ja sen menestykselle ei ole suotu itseisarvoa. Lutherin ja hänen kumppaniensa käsitys työstä perustuu ajatukseen, että maailman Luoja ei ole jättänyt luomaansa maailmaa oman onnensa nojaan, vaan hän pitää siitä aktiivisesti huolta. Hän jakaa täällä lahjojaan. Tämä jumalallinen huolenpito toteutuu sekä suoraan että välikäsien kautta. Ja tavallinen arkinen työ on yksi naamio, jonka taakse ihmisistä välittävä Jumala kätkeytyy.” (Jaakko Heinimäki – Jari Jolkkonen: Luterilaisuuden ABC. Edita 2009.)  

Palataan torille, jossa työtä vailla olevat miehet pitävät tuumaustaukoa. Jerusalemin temppelin rakennustyöt olivat mitä todennäköisimmin päättyneet ja ainakin historioitsija Josefus mainitsee jopa 18 000 miehen jääneen sen valmistuttua työttömiksi. Tuon ajan oloissa ja suhteutettuna maakunnan väkilukuun kyse oli todella suuresta ongelmasta. Siksi päivänkin rupeama toi perheen arkeen suuren helpotuksen. Viininkorjuuaikaan työtä sentään oli tarjolla.

On varhainen aamu ja ensimmäiset miehet palkataan töihin. Työehtosopimus solmitaan ja siinä sovitaan lyhyesti palkasta ja tuntimäärästä. Denaari oli alkuaan roomalainen hopearaha. Se merkitsi työntekijän päiväpalkkaa, jolla perhe tuli toimeen, mutta säästöön siitä ei ollut toki laitettavaksi.

Jokainen meistä tarvitsee riittävän toimeentulon. Se merkitsee ruokaa, vaatetusta ja asuntoa kaikkein vähimmillään. Varsinkin suurissa kaupungeissa asunnottomuus on ongelma. Viime vuoden lopussa osui Helsingin Sanomista silmiini artikkeli, jossa kerrottiin reilusta kolmikymppisestä miehestä, joka oli vailla vakituista asuntoa. Yömajat ja muut satunnaiset paikat olivat hänen kortteerinaan. Muovipussiin mahtuva omaisuus kulki aina mukana. Hän tilitti tuntojaan elämästä, joka oli levotonta, päämäärätöntä eikä mitään pysyvää voinut ajatella ilman asuntoa.

Koti on meille jokaiselle tärkeä paikka. Siellä olemme suojassa ja turvassa. Se tarjoaa levon ja virkistyksen, mutta myös luo meissä niitä voimavaroja, joilla jaksamme elää arkea.

Aurinko nousee torin ylle ja olla kolmannella tunnilla eli meikäläisittäin aamuyhdeksässä. Vieläkin on työtä vailla olevia ja kun isäntä tarvitsee lisäväkeä, ei muuta kuin sovitaan taas ehdoista: ”Minä maksan teille sen, mitä kuuluu maksaa.” Kaikki tietävät, että se merkitsee denaaria.

Tuttu sanonta ”Raha ei tee ketään onnelliseksi, mutta kyllä se rauhoittaa”  on mitä totisinta totta. Rikkaus voi tehdä jopa hyvin levottomaksi ja pelokkaaksi siksi, että sen voi menettää. Jos ihminen turvautuu pelkkään rahaan tai muuhun aineelliseen, kovin ollaan silloin köykäisin eväin liikkeellä. Jos vaikka hyvät ystävät puuttuvat, ollaan monella tavalla syrjässä. Kukaan meistä ei ole saari, joka yksin tulee toimeen. Kaikki me kaipaamme rakkautta ja hyväksytyksi tulemista. Yksi Jeesuksen vertauksen kärjistä onkin sen osoittamisessa, miten Jumala toimii meitä ihmisiä kohtaan. Hän antaa elämän ja toivon, ilon ja rohkeuden, uskon ja rakkauden kohdistua myös sellaisiin ihmisiin, joita muut hyljeksivät tai torjuvat kokonaan. Siksi Jeesus mestarillisesti punoo vertausta ja sen syvällistä sanomaa.

Vielä puolenpäivän jälkeen on torilla toimettomina miehiä. Isäntä rientää palkkaaman heidät ja lupaa maksaa, mitä kuuluukin maksaa. Koittaa päivän viimeisen tunnin, yhdennentoista hetken aika. Eiköhän isäntä vielä tapaa työttömiä torilla. Isäntää kiinnostaa, miksi he eivät ole töissä. Vastaukseksi hän saa seuraavaa:  ”Kukaan ei ole palkannut meitä.” No, isäntähän palkkaa, vaikka pimeän tulon ei ole paljon aikaa eikä tehollista työaikaa juuri nimeksikään.

Päivä on mennyt normaalisti ja miehet ovat ahkeroineet viinitarhassa. Iso yllätys seuraakin vasta, kun aletaan maksaa palkkaa. Alkuhämennys seuraa jo siitä, että viimeisen tunnin aikana saavat denaarinsa ensin ja sitten vasta aamuvarhaisella tulleet. Aamulla työnsä aloittaneiden kanssa oli sovittu denaarista eikä siinä ollut mukisemista. Mutta heidän oikeudentajuansa se sotki, sillä he olivat taistelleet helteessä koko päivän ja saivat vain denaarin, siis täsmälleen saman summan, jonka saivat vain tunnin työtä tehneet.

Isäntä ei tehnyt vääryyttä, vaan toimi sovitulla tavalla. Ehkä hän halusi osoittaa huolenpitoa työantajana myös niiden perheistä, jotka tulivat vasta illalla työhön.

Jumala huomioi jokaisen. Kukaan hänelle ei ole arvoton. Kukaan hänelle ei ole sivullinen. Me ihmiset voimme toki toimia myös uskon kohdalla niin, että eväämme armon. Jumalan tasapuolisuus kaikkia kohtaan näkyy kirkkaimmin Kristuksen ristinpuussa, anteeksiantamuksen ja sovinnon merkissä, jossa ei ole välimatkoja. Kristus on levittänyt kätensä ristille ja tuonut elämän ajassa sekä ikuisuudessa. Tähän elämän osallisuuteen meitä kutsutaan. Jumala ottaa omakseen viimeisimmäksikin tulleen, ihmisten silmissä ansiottomimman. Isännän sana työntekijöille on Jumalan puhetta meille ihmissilmin arvioiville: ”Katsotko sinä karsaasti sitä, että minä olen hyvä?”

Jumala on hyvä, vaikka me joudumme välillä suurissa vaikeuksissa ja vastoinkäymisissä sekä syvissä vesissä koettelemusten keskelle kyselemään ja kyseenalaistamaan Jumalan ja hänen toimintansa. Apostoli Paavali tiivistää tämän seuraavasti: ”Katsomme siis, että ihminen tulee vanhurskaaksi, kun hän uskoo, ilman lain vaatimia tekoja.” (Room. 3:28)

Mihin me joutuisimmekaan ilman yhdennetoista hetken armoa! Onneksi Jumalalla on siihen varaa!

 

Nousemme nyt tunnustamaan yhteisen uskomme.

                                                                                         Takaisin sivun yläreunaan